Kävellessäni perjantaina Prisman käytävällä katseeni lukkiutui alekirjapöytään ja kumarruin poimimaan käsiini kirjan, joka lojui alahyllyllä yksin. Joku oli taittanut kirjan ensimmäiset sivut, ikään kuin sitä olisi luettu. Huomioin, että kyseessä saattoi olla lasten kirja ja mietin voisiko se olla sopiva pojalleni.
Avasin kirjan ja totesin heti, ettei se ollut sovelias pienelle lapselle, jolla on jo valmiiksi vilkas mielikuvitus. Ei minun pojalleni, ainakaan vuosiin. Tarina oli liian synkkä, jo ensimmäisen sivun luettuani tiesin, että se käsitteli kuolemaa.
Kirja kuitenkin houkutti minua. Pistin merkille, että se oli ulkoasultaan ja kauhuteemasta päätellen tarkoitettu ennemminkin nuorille. Kirjaa selaillessa jäin miettimään, miksi ihmeessä tunnen vetoa toisinaan nuorten tarinoille, vaikka minun pitäisi ikäni puolesta lukea jotain aikuisten suosimia dekkareita yms?
Ehkä minusta ei koskaan kasva täysin aikuista. Ehkä yksinkertaisesti vain haluan kadota välillä mielikuvitusmaailmaan, joka monelta järkevältä ja tähän maailmaan juurtuneelta aikuiselta on pyyhkiytynyt mielestä yhteiskunnan oravanpyörässä kiirehtiessään.
Kirja päätyi ostoskärryyni. Perustelin ostoa ajatuksella, että jonain päivänä se voisi olla poikani mielestä mielenkiintoinen kirja. Oikeasti kuitenkin halusin vain tietää, millä tavalla tarina rakentuu ja mitä tytölle oli tapahtunut, miksi hän kuoli.
”TYTTI ISTUI LAITURIN PÄÄSSÄ ja tuijotti hengittämättä mustaan veteen. Hän tiesi kuolevansa, mutta sillä ei ollut enää väliä. Mikään ei tuntunut enää miltään. Vaikka oli lämmin alkusyksy, vatsa oli kylmä ja tunnoton kuin olisi niellyt lumipalloja.”
Tällainen alku kirjassa siis on. Tunnelma tavoitti minut heti ensimmäisistä lauseista ja nostatti päähäni mielikuvien tulvan. Oli helppoa unohtaa ostoskärryissä lojuvat kaksi puutoslistaa, kun sormeni rupesivat kääntelemään sivuja. Olivatko seuraavienkin sivujen lauseet samanlaisia? Alussa oli kaikkitietävä kertoja ja toisessa kappaleessa onkin yllättäen minäkertoja.
Silmiini osui vuosien aikahyppäykset. Ahaa, tarina rakentuu siis pienistä kohtauksista ajallisesti kaukana toisistaan.. mutta kuinka ihmeessä kirjailija pitää tarinan rakenteen kasassa ilman, että sen ydin ei jää hajanaiseksi ryppääksi irrallisia kohtauksia? Vai pitääkö? Siitä täytyisi ottaa selvää. Ehkä opin kirjan rakenteesta jotain, mitä voi hyödyntää omassa kirjoitustekniikassa.
Kirjan kappaleiden otsikoinneissa ei näyttäisi olevan mitään syvällistä ja puhuttelevaa, mutta tuskin tarinan on tarkoituskaan puhutella lukijaa esimerkiksi vertauskuvallisella tasolla, jos miettii lukijakuntaa tarkemmin. Vai voisinko olla sittenkin väärässä? Asia selvinnee ainoastaan yhdellä tavalla, lukemalla.. :D
”Sinä yönä, kun äiti ja isä kuolivat, hiukseni muuttuivat teräksen harmaiksi. Hassua, että minulla on harmaat hiukset kuin vanhalla ukolla. Vilkaisen taas soutajaa. Hänellä on harmaa tukka niin kuin minulla. Se on nutturalla. Tuijotuksessa on jotain outoa. Lintumaista. Pelottavaa. Silmät katsovat pistävästi.”
Soutaja, joka kuljettaa virran yli. Mieleen tulvii heti sana ”lautturi” ja ”Tuonelan joki”. Puhutaan kuolemasta ja tarinankertoja vertaa hiuksiaan vanhan ukon hiuksiin, vanhuudesta seuraa yleensä kuolema, joten ajatukset johtavat sieltäkin synkemmille vesille. Kertoja kuvailee soutajan tuijotusta lintumaiseksi, eikös lintuja ole pidetty kuolemanlähettiläinä, muistankohan nyt oikein?
Oli miten oli, tämä kirja ansaitsee tulla tarkastelluksi tarkemmalla silmällä. Saa nähdä onko siinä muutakin kuin mielikuvia esiin houkuttelevia lauseita. Ainakin on varmaa, että tämän kirjan kirjoittaja osaa kirjoittaa minun mieleisellä tavalla. Mielikuvitukseni on jo lähtenyt juoksuun. :D
Ai niin ja kirja, josta juuri kerroin, on Tammen julkaisema A.R.S Horkka, Nordic Horror, Jäätävää. Jos löydän tarinasta jotain erityistä, tulen kertoilemaan tänne huomioistani. Nyt kuitenkin on aika sulkea kone ja kömpiä sänkyyn nukkumaan. Viikko on ollut kiireinen ja tämä tyttö tarvitsee unta palloon.
Laters beibi xoxo
-MV
Niin on myös minun mielialojen laita. Viimeiset kuluneet viikot ovat kulkeneet tunteiden suhteen ylös ja alas, huipulta toiselle. Välillä naurattaa hirmuisesti jokin täydellisen tyhmä juttu ja välillä sitten taas itketään ihan porukassa. Itkuun ja nykyiseen henkiseen epätasapainooni on olemassa hyvä syy.
Maailmalla on hampaat ja se puree lujaa, jos antaa sen tehdä niin. Minun ja hampaiden välissä on onnekseni tällä kertaa kilpenä eräiden ihanien ihmisten luottamus, heidän lähimmäisen rakkaus ja viisaus.
Tuon kilven ansiosta säilyn järjissäni. He jaksavat muistuttaa minua, että minä olen riittävän hyvä ja pätevä. Minun työlläni on arvoa. Eikä sitä ei voi määrittää ylempään arvoon nimitetyt ihmiset, jotka eivät tiedä tai eivät edes välitä tietää totuutta, koska heillä on omat epämoraaliset hyötymistarkoituksensa.
Olen alkanut nimittää kilpeäni kannattelevia henkilöitä enkeleiksi. He pitävät minut järjissäni ja auttavat minua jaksamaan läpi tämän loppuaan lähenevän ajanjakson elämässäni. Kun kuukausi vaihtuu, minun on taas järjesteltävä elämääni uudestaan.
Kevät kuitenkin on jo täällä ja pian kohmeinen routa sulaa väkisinkin pois. Kenties tänä kesänä minulle jää aikaa ajatella enemmän tulevaa. Mitä ikinä se sitten tuokaan tullessaan. Tapahtui mitä tapahtui, enkeleitäni en tule unohtamaan, vaikka elämä heittääkin minut kauemmas heidän luotaan. <3
Terkuin, M
]]>
se päivä viikosta kun ajatukset suuntaavat tulevaan työviikkoon ja arkirutiineihin. Sunnuntait ovat yleensä masentavia, kun sitä haluaisi venyttää kotoilua pidemmälle, kaivautua oman kotipesän lämpimiin uumeniin ja piiloutua maailman katseilta ikuisiksi ajoiksi.
Tämä sunnuntai on kuitenkin aavistuksen helpompi, koska joulukuu on jo aivan nurkan takana ja joulukuussa tapahtuu kaikenlaisia kivoja asioita. Taloudellisen vakauden suhteen tärkein asia on se, että valtuusto tekee muutaman viikon päästä päätöksen vakinaistetaanko minut työssäni. Nuorempi tyttäreni on tulossa joululomallani pariksi päiväksi käymään ja vanhempanikin pistäytyvät kylässä matkansa varrella piakkoin. Ja kaikkein ihanin asia on tietysti ne lomapäivät! Muutama lomapäivä kahdessa erässä ja sen lisäksi lähestyvän joulun valmistelut, joululahjaostokset lapsille yms <3 Paljon on siis aihetta hymyyn. <3
Ja mitä kirjoittamiseen tulee.. jos työni vakinaistetaan, aion ottaa yhteyttä erääseen taiteilijaan fantasiatarinani kuvituksen suhteen ja toteutan pitkään haudutetun suunnitelmani julkaista sivusto faceen tai blogi ( tai kummatkin) tulevalla kirjailija-nimelläni. Vaikka en olekaan kirjailija (siitäkään huolimatta, että minun runokirjani onkin julkaistu vuosia sitten), aion tehdä sivuston. Sivuston tekemisellä on merkitystä, koska se konkretisoi unelmani näkyväksi. Voi siitä olla hyötyä myös tulevaisuudessa, jos lähetän tekstejäni kustantomoihin tyrkylle.
Pitää vain lähettää universumille harras toive, että kaikki järjestyy vielä jonain päivänä. Toivoa on niin kauan kuin on elämää, eikä vastoinkäymisistä kannata lannistua. Jos ei tärppää, on vain noustava ja yritettävä uudestaan uutterammin.
Kirjoittamani laulun sanoin,
"Falling, the Light is falling
and the Wings of the Lightcarriers
are opening with glow"
Siellä missä on pimeyttä, on myös valoa. Niin kuin "V" tarinassani.
Ihanaa lumista sunnuntain iltaa tänne lukemaan eksyneille! <3
Rakkaudella, M
]]>
Päätin tulla kirjaamaan muutaman ajatuksen ylös, ennen kuin luovutan ja raahaudun lämpimien peittojen alle nukkumaan. Olen ollut koko illan (kuten nykyään aina iltaisin) äärimmäisen väsynyt, joten sanoin esikoiselleni, etten jaksa katsoa tänään Outlanderia vaan menen nukkumaan ajoissa. Vaikka olenkin edelleen yöeläjä, jokin aika sitten sairastettu vatsatauti on tehnyt minut väsyneemmäksi iltaisin.
Luin äsken vanhan päivitykseni vuosien takaa ja tajusin, että Milanan tarinan kirjoittamisen matka on ollut pitkä. Se on kuitenkin hioutunut valtavaksi, melkein 400 sivuiseksi jättiläiskäsikirjoitukseksi (A4), jota on karsittu ja kirjoitettu uudelleen monta kertaa. Oikeastaan aloittaessani tuota tarinaa, en osannut kuvitellakaan millaiseen työhön ryhdyin ja mitä tulisin oppimaan sen aikana. Olen kasvanut kirjoittajana näiden vuosien aikana valtavasti.
Kun lähetin ensimmäisen version Milanan tarinasta Kriittisen korkeakoulun arvostelupalveluun, en olisi uskonut millaisen alkusysäyksen tulisin saamaan oppimisen tielle Hannu Simpuran toimesta. Olen ikuisesti kiitollinen Simpuralle hänen ankarasta, rehellisen suorasta palautteesta ja siitä, kuinka hänen sanansa (kehut ja moitteet) herättivät minussa ensimmäistä kertaa todellisen palavan halun tulla oikeaksi kirjailijaksi.
Tuntui uskomattomalta, että joku hänen kaltaisensa arvostettu kirjoittamisen opettaja ja kirjailija sanoi "olevansa paljosta lahjakkuuden ilmennyksestä vaikuttunut". Sanoi hän toki paljon muutakin, niin hyvää kuin negatiivista liittyen tarinaani, mutta se positiivinen osa palautteesta oli se kipinä, joka aiheutti roihun. En ole koskaan saanut sen kaltaista palautetta teksteistäni keneltäkään. Simpura opetti minua kiinnittämään huomiota tekstiin aivan toisenlaisin silmin, joka minulta on puuttunut tuota ennen täysin.
Ensimmäisen palautteen jäljiltä syntyi toinen versio. Lähetin tekstin uudestaan Hannu Simpuralle, joka huomasi heti tekstistäni, että olin ryhtynyt työhön tosissani. Hän taisi puhua jotain leijonankynsien näyttämisestä :D Sitten Milanan tarinan rinnalle alkoi syntyä toinen käsikirjoitus, jonka myös lähetin Kriittisen korkeakoulun arvostelupalveluun pari kertaa. Jossain välissä Simpura vaihtui Pasi Jääskeläiseen ja palautteista oli edelleen paljon hyötyä, vaikka arvostelija vaihtuikin.
Ja nyt vuosien uurastuksen jälkeen minulla on kaksi isoa fantasiakäsikirjoitusta lepäämässä ja kolmas tähän samaan maailmaan sijoittuva tarina alkuasetelmissaan. Näiden lisäksi osallistuin yhteen kirjoituskilpailuun ja minulla on myös yksi lajiltaan suomalaista fantasiaa sisältävä, kahdessa ajassa kulkeva tarina kehitteillä sekä yksi laulunsanojen raakile valmiina, eli kirjoittamisen aiheet eivät taatusti lopu kesken.
Mietin olisiko pian aika lähettää käsikirjoitukset kierrokselle kustantamoihin vai tekisinkö niihin vielä viimeiset parannukset, läpilukisin ne kertaalleen ja lähettäisin sitten viimeisen kerran arvostelupalveluun. Jotain minun niille pitäisi tehdä, mutta en vielä osaa sanoa, mitä.
Näihin mietteisiin jään tälle iltaa. Ehkä palaan taas pian uudestaan.
Terkuin, M
]]>
On kulunut vuosia edellisestä päivityksestäni. Täytyy myöntää, että olen unohtanut kokonaan blogini olemassaolon. Etsiessäni erästä tiettyä tekstiä tiedostoistani (ja laatikoideni uumenista) törmäsin vanhoihin talteen keräämiini päiväkirjamerkintöihin ja tajusin unohtaneeni blogini kokonaan.
Päätin tulla tänne katsomaan tilannetta, mutta kun yritin kirjautua vanhoilla tunnuksillani tänne, ei se heti onnistunut. Jouduin pyytämään uuden salasanan ja sen tehdessäni esitin mielessäni hiljaisen rukouksen. Olisi ollut kamalaa, jos blogit olisivat kadonneet taivaantuuliin. Onneksi pääsin kirjautumaan sisään, onneksi. En olisi halunnut menettää tätä blogia, enkä varsinkaan matkustusblogiani.
Nyt olen siis täällä jälleen ja on aika kertoa tuoreimpia kuulumisia.
On pyhäinpäivä, marraskuun hämärä tunkeutuu olohuoneeseeni sälekaihtimien väleistä. Ulkona on hyrisyttävän kalsea ilma. Tuntuu kuin tämä syksy olisi jotenkin paksumpaa, vuoroin täynnä hyistä kylmää ja vuoroin kosteaa sumua, jolloin katuvalot hädin tuskin jaksavat pitää yön mustan vaipan loitolla ulko-ovien liepeistä.
Poikanen nukkuu makuuhuoneessa ja esikoinen uskaltautui viettämään ystävänsä syntymäpäivää kaupungille. Olen siis yksin olohuoneessani ja mietin, kuinka käyttäisin nykyisin niin arvokkaan oman vapaan aikani. Valinnan varaa on liikaa, enkä oikeastaan tiedä, mihin tarttuisin.
Kirjahylly notkuu lukemattomista kirjoista, eikä Helsingin kirjamessuilla käynti ainakaan parantanut asiaa yhtään. :D Tallenteissa ja Netflixillä olisi kymmeniä ja kymmeniä katsomatta jääneitä sarjoja ja elokuvia. Myös kaksi erittäin keskeneräistä romaanikäsikirjoitusta odottaa kirjoittamistaan. On myös eräs uusi kirjoittamiseen liittyvä ehdotus, joka esitettiin minulle viime yönä tyttärieni isän toimesta.
Niin tosiaan tyttärieni isä, hän on toisinaan pitänyt yhteyttä viimeisen vuoden aikana. Jokin hänen suhtautumisessaan kirjoittamiseeni on muuttunut ja hänen soittaessaan minulle keskustelu kääntyy miltei aina jossain vaiheessa kirjoittamiseen hänen toimestaan. Hän haluaa tehdä toiseen käsikirjoituksistani joitakin kuvituksia piirtämällä ja nyt viimeyönä hän kysyi haluaisinko kirjoittaa bändille laulunsanat (nähtävästi toisetkin), jotka hän tai hänen naisystävänsä poika voisi kääntää sitten englanniksi.
Lupasin yrittää, mutta varoitin ettei laulunsanojen kirjoittaminen ole mitenkään helppo juttu. Minulla ei ole minkäänlaista kokemusta sellaisesta. Sovimme, että yritän kirjoittaa laulun, joka kertoisi kirjoittamani fantasiakäsikirjoituksen maailmasta. Hän on innostunut viimeisimmäksi valmiiksi saamastani käsikirjoituksesta. Olin yllättynyt ja tietenkin ilahtunut myös, kun hän ihmetteli ääneen, kuinka osaan kirjoittaa sillä tavalla. Vaikuttaa siltä, että häntä harmittaa hieman, ettei hän silloin muinoin ymmärtänyt, kuinka tärkeää kirjoittaminen minulle on.
Nyt olisi siis haasteena kirjoittaa laulun sanat ja musiikin genre on jotain hevi metallin tyylistä. Tosi kaukana omalta mukavuusalueeltani siis. Saas nähdä miten siinä käy. Pitää nyt kovasti toivoa, että saisin jostain muusan ja laulu ilmestyisi näytölle sormieni kautta kuin itsestään. Sitä odotellessa on ehkä viriteltävä itseäni sopivaan tunnelmaan lueskelemalla "V" -kässärini rakkaimpia kohtauksia ja kuunneltava metallista mölymusaa. Ehkä löydän sanoihin sopivan annoksen sekä Valoa, että pimeää.
Huomenna meille tulee vieras kotopuolesta, poikasen kummitäti. Ja ylihuomenna alkaa taas arki ja maanantain velvollisuudet. Saa nähdä mitä tapahtuu työpaikallani tämän kuun lopussa. Toimestaan toisaalle siirtyvä esimieheni nimittäin kertoi, että hän suosittaa vahvasti seuraajalleen minun vakinaistamista. Aika näyttää sen suhteen kuinka käy. Työsopimus on tällä hetkellä tämän vuoden loppuun, joten kiirettähän sillä saralla tulee. Jännää.
Nyt on haettava kuppi kahvia ja tehtävä päätös avaanko telkkarin vai tekstitiedoston. Yritän nyt jatkossa muistaa käydä täällä kirjoittelemassa jotain ajatuksia ja jorinoita, edes silloin tällöin. Ehkä kerron seuraavalla käynnilläni kahdesta valmiista käsikirjoituksestani ja niiden kirjoittamisesta. Paljon on tapahtunut sillä saralla kuluneiden vuosien aikana.
Levollista poisnukkuneiden yötä kaikille, jotka tänne linjoille eksyivät <3
Terkuin, M
]]>
Viime aikoina on ollut ihanan lämpimiä päiviä, kesä tuli aivan yllättäen, täysin varoittamatta ja minä kun olin henkisesti varautunut pitkään kylmään kevääseen ja alkukesään. :D Nyt kelpaa katsella ikkunasta ihanaa lehtivihreyden runsautta ja voikukkien keltaisia mattoja tienreunustoilla.
Kulunut vuosi on mennyt yhdessä hujauksessa ja huomaan, etten ole kirjoittanut yhtään päivitystä tänne Pohjantähteen sitten viime vuoden kesäkuun. Tämänkin tajusin vasta kun tulin tänne kopioimaan linkitystä varten Pohjantähden matkapäiväkirjan osoitteen erääseen sähköiseen hakemukseen.
Kevättalvella yksi uusi kirjan tarina alkoi elää päässäni. Olen kirjoittanut sitä pieninä lastuina, elokuvakohtausten kaltaisina pätkinä ja pikku hiljaa siitä on ruvennut muodostumaan järkevä kokonaisuus, jossa on vielä paljon tyhjiä aukkoja. Ikään kuin kursisin kasaan peittoa tilkuista, sana sanalta tarinalle on muodostunut alku ja loppu. Näen kohtaukset aina pieninä välähdyksinä ja silloin kun sellaisen satun näkemään mielessäni, tulee minulle kiire kirjoittaa se muistiin ennen kuin se katoaa päästäni :D
Tarinani muusat löytyvät musiikista, jota olen kasannut Spotifyn soittolistalle biisi kerrallaan Looppia kuunnellessani (nimesin listan erään uudessa tarinassani esiintyvän kappaleen mukaan "Unohduksen taloksi") sekä kahdesta aivan uskomattoman ihanasta kirjasta, jotka ovat omalla tavallaan vieneet minut fantasiamaailman porteille ja houkutelleet minua raottamaan pääni sisään kätkeytyvää ovea.
Toinen kirjoista innoitti minua maalaamaan omaan tarinaani talvisen maiseman ja jossain vaiheessa sain idean kirjoittaa intertekstuaalisen viittauksen tuosta lukemastani kirjasta omaan kirjaani, sen hahmojen kautta. Saatan joskus vielä avata hieman lisää tuota mainiota ideaani, jonka toteutin omasta mielestäni hyvän maun rajoissa, varoen loukkaamasta tuon ko. kirjailijan luomusta ja sen hahmoja. Nyt kuitenkin tyydyn siitä vain mainitsemaan. Kyseessä on Ali Shawin kirja "Tyttö, joka muuttui lasiksi".
Toinen kirja, josta löysin innoitusta on Emmi Itärannan kirja "Kudottujen kujien kaupunki". Olin hämmentynyt kirjaa lukiessani kun tajusin, kuinka samankaltaista tajunnanvirtaa sieltä irrallisina kahden sivun kappaleina löytyi joidenkin vanhojen omien tekstieni kanssa. Vähän kuin olisin omiin runoihini eksynyt lukemaan. :D
Tässä yksi muutaman rivin ote ko. kirjasta:
"Siellä, missä kaikki silmät ovat kääntyneet pois, saari vuotaa öiseen veteen ja maisema kasvaa vieraita tahroja. Yöperhosen siivet lyövät hitaammin. Lokki vaikenee, sillä kieli on lakannut liikkumasta sen suussa. Ihmiset nostavat kätensä otsalleen tai lastensa otsalle, tuntevat kasvoillaan leviävän ihottuman ja keuhkojaan kaivertavat näkymättömät kynnet, palavat kuumeesta vuoteissaan."
Kun tarinani alkoi kasvaa ja rönsyillä, huomasin yllättäen, että olin keksinyt myös yhden toisenkin jännän idean kirjaani liittyen. Minähän voisin kirjoittaa kirjassa esiintyvistä henkilöistä, hahmoista, esineistä tai ihan mistä vain tuon nyt kirjoituksen alla olevan kirjan lisäksi myös novellikokoelman. Suorastaan hypin ilmassa kun ajatus lensi jostain päähäni. Ja heti kohta muutama lyhytnovellin aihe tähän liittyen kirjoittautui paperille odottamaan omaa syntymä-aikaansa.
Nyt kun vielä saisin taiottua jostain lisää kirjoitusaikaa, ilman yöunieni vähenemistä, niin homma olisi bueno. :D Valitettavasti asia ei ole niin yksinkertainen kun olen pienen lapsen äiti. Minun täytyy jakaa vähäinen vapaa aikani moneen osaan ja vain yksi osa kuuluu kirjoittamiselle. Olisi niiiiiiiiiin paljon kaikenlaista kivaa tekemistä ja niiiiiiiiiiiin vähän aikaa niitä tehdä.
Ja vielä lisää kaikenlaista jännää toivoisin saavani kokea, tähän liittyen laitoin tässä äskettäin yhden hakemuksenkin vetämään. Saa nähdä mitä kaikkea se elämä eteen heittääkään...
Palaan astialle taas joku päivä. Nyt hyvää yötä!
-MV <3
]]>
12.6.2017, Maanantai
Sateinen kesäkuun ilta. Ulkona on kosteaa, vesi tippuu pensaiden lehdistöissä ja puut piirtyvät kauniisti, satumaisen vihreinä utuisen usvaharson ympäröiminä talojen takaa. Makaan sängyllä ja vanha rakas karttapalloni hohtaa himmeää salaperäistä valoaan lipaston päällä nurkassa.
Tytöt ovat käymässä luonani, ja poikanen nukkuu tällä hetkellä ruususuu suloisessa supussa isänsä luona <3 Tästä on liian pitkä aika, kun viimeksi kirjoitin tänne. Aika vain jotenkin katoaa käsistä, enkä yksinkertaisesti ole jaksanut avata tekstitiedostoa ajatusteni purkamiseen.
Jos joku ihmettelee tai on ihmetellyt, minne kaikki vanhat tekstini ovat kadonneet, täytynee minun nyt hieman valaista asiaa. Nyt alkuvuodesta nimittäin kävi niin, että kustantaja hyväksyi runokokoelmani ja esikoiskirjani julkaistiin pari kuukautta sitten. En voi oikein vieläkään käsittää, miten mahdottomasta tulikin totta. Yksi suurimmista ja hartaimmista haaveistani toteutui aivan yllättäen. <3
Koska blogini nimi viittaa runokokoelmaani, minun täytyi tehdä päätös tänne kirjoittamieni asioiden suhteen. Anonyymiyteni on aavistuksen vaarantunut, joten tästä lähtien minun on pohdittava, mitä voin tänne kirjoittaa. Yksityisyydestä on pidettävä huolta, jo pelkästään lasteni takia.
En kuitenkaan ole jättämässä Pohjantähteä, sillä vaikka joudunkin harkitsemaan mitä tänne kirjoitan, en mistään hinnaista luopuisi tästä blogista, joka on ollut minulle vuosikaudet paikka, jossa voin kanavoida ajatuksenjuoksuani kirjoittamalla.
Teen sen tästä lähtien vain hieman salaperäisemmällä tavalla, jätän kertomatta paljon, korvaan sen kirjoittamalla jotain siihen liittyvää tai liittymätöntä :D, käytän symbolismia ja kirjoitan paljon kaikenlaista tarkemmin määrittelemätöntä kaunokirjallista ajatuksen virtaa. Ehkä tästä nyt sitten tulee hieman luovempi blogi. Vaikkakin käytän varmasti vastaisuudessanikin näkemääni ja kuulemaani pohdiskelujeni lähteenä, yritän tehdä sen vain hieman varovaisemmin ja varon henkilökohtaisien asioiden paljastelua jossain määrin. :)
Tästä se nyt lähtee, uudistunut Pohjantähti ollos hyvä!
*
Sain äitienpäivälahjaksi Vanessa Diffenbaughin kirjoittaman kirjan nimeltä "Kukkien kieli" ja suorastaan ahmin sen muutaman tunnin iltalukuhetkieni aikana ihastuneena. Kirja oli melkein yhtä mielenkiintoinen kuin Paolo Coelhon Alkemisti, mutta ei ihan. Melkein.
Kirjan alku oli niin lupaava, että myhisin itsekseni.. ja sitten yhtä-äkkiä putosin tyhjän päälle.. jatkoin sinnikkäästi lukemista, vaikka aivoni ei ensin suostunutkaan ymmärtämään lukemaansa.. punainen lanka oli hetken aikaa kadoksissa.. ja sitten yllättäen aloin jälleen ymmärtää aikaisemmin lukemaani kun tarina liikehti eteenpäin... kirja on mielenkiintoinen ja haastaa lukemaan ajatuksen kanssa.. hetkittäin hämmentävä, hieman häiritseväkin ja siksi ihana lukukokemuksena..
Vaikka yhdessä vaiheessa kirjan loppupuolella laitoinkin kädet puuskaan ja tuhisin, etten lue enää riviäkään, koska en voi ymmärtää miksi kirjan päähenkilö käyttäytyy niin typerästi.. siitäkin huolimatta loppujen lopuksi en voinut jättää tarinaa kesken.. :D
Kirjaa lukiessani minulla oli kirjoitusvihko koko ajan vieressäni ja kirjoitin siihen ylös jokaisen kukkaiskielen ihastuttavan yksityiskohdan, jonka vain kirjasta löysin. Sain todella hyviä ajatuksia ja symbolistista materiaalia, jota voin hyödyntää esimerkiksi runoissani tai vaikkapa lyhyissä novelleissa ja lastuissa.
~ Ruusutarhassa ~
-MV
https://www.youtube.com/watch?v=gVppceNO7uE
Yksinäisen keijun tarina - Chisu
Rakkaudella, M
]]>