Eilen illalla alkoi sataa jälleen lunta, ja vielä samana aamuna kävin poluilla kävelemässä ja keräilemässä koivujen oksilta kastepisaroita kämmenelleni. Pisarat olivat siellä vesisateen jäljiltä. Kevät tulee oikukkaasti, mieltänsä alituiseen vaihtaen.

Niin on myös minun mielialojen laita. Viimeiset kuluneet viikot ovat kulkeneet tunteiden suhteen ylös ja alas, huipulta toiselle. Välillä naurattaa hirmuisesti jokin täydellisen tyhmä juttu ja välillä sitten taas itketään ihan porukassa. Itkuun ja nykyiseen henkiseen epätasapainooni on olemassa hyvä syy.

Maailmalla on hampaat ja se puree lujaa, jos antaa sen tehdä niin. Minun ja hampaiden välissä on onnekseni tällä kertaa kilpenä eräiden ihanien ihmisten luottamus, heidän lähimmäisen rakkaus ja viisaus.

Tuon kilven ansiosta säilyn järjissäni. He jaksavat muistuttaa minua, että minä olen riittävän hyvä ja pätevä. Minun työlläni on arvoa. Eikä sitä ei voi määrittää ylempään arvoon nimitetyt ihmiset, jotka eivät tiedä tai eivät edes välitä tietää totuutta, koska heillä on omat epämoraaliset hyötymistarkoituksensa.

Olen alkanut nimittää kilpeäni kannattelevia henkilöitä enkeleiksi. He pitävät minut järjissäni ja auttavat minua jaksamaan läpi tämän loppuaan lähenevän ajanjakson elämässäni. Kun kuukausi vaihtuu, minun on taas järjesteltävä elämääni uudestaan.

Kevät kuitenkin on jo täällä ja pian kohmeinen routa sulaa väkisinkin pois. Kenties tänä kesänä minulle jää aikaa ajatella enemmän tulevaa. Mitä ikinä se sitten tuokaan tullessaan. Tapahtui mitä tapahtui, enkeleitäni en tule unohtamaan, vaikka elämä heittääkin minut kauemmas heidän luotaan. <3

 

Terkuin, M