Lähdimme ajelemaan puolenpäivän aikaan kohti Kolia. Radio ei toiminut, koska yksi korjaamoreissu katkaisi akkuvirran radiosta, joten ainoana musiikkina soi takapenkillä tyttöjen kovaääninen laulukuoro. Neitokaiset harjoittelivat tulevaa kevätjuhlaa varten, minä pistin aurinkolasit nenälleni ja peitin vienon irvistykseni kiltisti. Vaikka tykkäänkin heidän laulamisestaan, koko automatkan kestävä sinfonia saattaa jo koetella mielenrauhaa loppu ajasta.
Katselin haikeana kamera kourassa, kun ohitimme kauniita voikukkapeltoja (niitä on muuten tänä vuonna näköjään epätavallisen paljon) ja virtaavien jokien uomia ja päätin, että teen elokuussa kesälomallani reissun lakkasoille, joita on tien varsilla runsaasti. Tällä kertaa kuvauspysähdykset ovat turha toivo, sillä ”T” on ratissa. Täytyy vain tyytyä kokeilemaan satunnaisesti onneaan liikkuvasta autosta ja suunnitella seuraavaa kertaa ja pysähdyspaikkoja ”omin päin – matkaa” silmällä pitäen. Tytöt saavat tulla silloin mukaan karhunvahdeiksi, eihän äiti raasua voi yksinkään metsään päästää ;)
Matka meni nopeasti, ja ensimmäiset tutut merkit Kolista jo näkyivät. Aurinkokin pilkisteli, vaikka lähtiessä taivas oli pahaenteisen harmaa. Alkoi pikku hiljaa tuntua, että tällä kertaa reissusta ei ehkä tulisikaan täysin vesimärkä, kuten tuoreessa muistissa oli kokemukset edelliseltä Kolin reissulta. Onneksi, sillä viime kerralla sain olla riittävästi syntipukki koiranilman suhteen. ”Äiti tämän reissun suunnitteli, syyttäkää häntä”. Jep, minun vikani on aina, jos joku suunnittelemani reissu epäonnistuu, minun pitäisi nimittäin kyetä taikomaan sääkin juuri sopivaksi, kaiken muun järjestelyn ohella :D
Siinä vaiheessa, kun saavuimme Kolille, mieleeni muistui eräs pieni juttu. Olin eväitä ja muita varustuksia varatessani unohtanut pakata mukaan Internetistä tulostamani patikointireitit. Siellä ne nyt lojuivat tuvan pöydällä paistotason vieressä, kiitos hyvän muistini. No tajusin, että onneksi minulla on hyvä näkömuisti, eikä reittiopasta välttämättä edes tarvita. Riittää kun suljen hetkeksi silmäni ja ”katson” mielessäni tulostamaani piirrosta tarkemmin. Näen, jopa piirtämäni nuolensuunnat, ja niinhän se olikin, lyhyempi reitti muodostaa eräänlaisen kolmion ja sinne ei nähtävämminkään pääse suoraan Ukko-Kolilta, kuten muille poluille, koska parkkialue näyttäisi olevan toisaalla. Mäkräpolku tosin johti samalle nuotiopaikalle, mutta sen kautta käveleminen tekisi patikkaretkestä liian pitkän. Näin järkeilin ja sovimme, että ajamme ensin katselemaan maisemia Ukko-Kolin huipulta ja mietimme reittiä sitten siellä ylhäällä.
Muistan, kun ensimmäisen kerran nousin näköalahissiä ylös. Minä puristin kaidetta tiukasti ja mietin mitä tapahtuisi, jos jokin vaijeri menisi rikki, sellaista voi sattua toisinaan, jos on oikein huono mäihä. Tällä kertaa en kuitenkaan enää edes muistanut pelätä, kaikkeen näköjään tottuu. Laskettelumäen alle laskeutuva maisemahissi ei ollut käytössä, joten emme päässeet testaamaan sillä, olisiko siinäkin ollut havaittavissa samanlaista ”turtumusta” korkeanpaikankammon suhteen. Eipä ollut kylläkään mikään ihme, sillä onhan kuitenkin pyhä päivä, ja hissin pyörittäjälläkin pitää olla vapaata toisinaan.
Palloilimme Ukko-Kolilla varmaan sellaisen puolisen tuntia, kiipesimme ylös ottamaan maisemakuvia ja kiersimme ravintolan toiselle puolelle ihastelemaan maisemia toisesta kuvakulmasta. Löysimme reitin satamaan vastaisuuden varalle ja mielenkiintoisen kiven, johon oli kaiverrettu nimiä. Olisikohan pitänyt itsekin kaivertaa siihen omat nimmarit?
Kysyin ravintolan puolelta tulentekokäytännöistä, ja päätimme lähteä etsimään sitä paimenpolkua, jonka pitäisi olla lyhyempi, joskin hieman vaikeakulkuisempi reitti niistä kahdesta vaihtoehdosta, jotka löysin Internetistä. Ajoimme ensin toiselle parkkialueelle, jolloin varmistui epäilyni toisesta tienhaarasta. Niin me sitten menimme kiltisti mäkeä alas ja käännyimme siitä tienhaarasta, jonka uskoin vievän meidät perille. Valitettavasti matkan varrella ei ollut opastetta ja yllättäen tie haarautui kahteen erisuuntaan, paimentupa jakoi tien kahtia ja ”T” kääntyi vaistomaisesti alaspäin nähdessämme paimentuvan kyltin.
Tajusin miltei saman tien, että meidän olisi pitänyt mennä tietä ylöspäin, sillä mielestäni polku ei voi lähteä niin kaukaa ja alhaalta kuin se tie, jota pitkin ajoimme alaspäin. Pyysin ”T”: a kääntämään auton ja palaamaan takaisin, sille toiselle tielle. ”T” epäili minun ohjettani, mutta ajoi ylöspäin epäuskoisesti mutisten. Hän epäili, mahtoiko tie ylipäätänsäkään olla oikea, minä puolestaan olin varma, että se oli. Ja juuri kun ”T” sanoi, että eiköhän käännytä pois, minä näin paikoitusalueen merkin ja hihkuin ”tuolla se on taatusti, aja sinne”. Ja niinhän se oli, paimenpolku alkoi parkkipaikalta, kuten muistelinkin^^
Matkan varrella oli jonkun verran nousua, mutta tytöt jaksoivat kiivetä ylös asti tosi hienosti. Minä taisin olla koko porukan huonokuntoisin, ja pysähtelin välillä kuvaamaan saadakseni vetää henkeä. Taitaisi olla aika tehdä jotain huonolle kunnolle ja salakavalasti lisääntyvälle ylipainolle eli enemmän tämänkaltaista liikuntaa ja vähemmän smetanalohta päivälliseksi :O Lehdossa linnut lauloivat todella kauniisti, kaikkialla oli kauniin vihreää ja rauhallista. Pysähdyin välillä nauhoittamaan ihan pienen pätkän lintujen laulua, niin kaunista se oli.
http://www.youtube.com/watch?v=4TmrOz2N5nU
Noin kahden kolmasosan jälkeen saavuimme nuotiopaikalle. Retkeilijöitä oli ajateltu todella hienosti, koska siellä oli hyvä tulisija penkkeineen, kuivia tervaspuita kirveineen katoksen alla, kuivakäymälä ja vesikaivo, josta sai pumpattua käsin peltiämpäriin vettä. Makkaraa varten oli rautainen paistoritiläkin, joten ei tarvinnut edes makkaratikkuja lähteä etsimään mistään. Ainoana miinus puolena olivat äkäiset itikat ja kaikkialle kiipeilevät muurahaiset, mutta eihän metsä olisi mitään ilman ötököitä :)
Matkan varrella oli kivoja infotauluja, joissa oli pieni tietoiskuja kasvillisuuteen ja metsään liittyen. Harmi vaan, etteivät tytöt malttaneet jäädä niitä miettimään vaan kiiruhtivat juoksujalkaa edellä, ensin makkaranpaistoon ja eväille, sitten pian autolle ja luvatulle jäätelölle. Minä kuljin viimeisenä ja ihastelin, miten auringon valo osui vaalean vihreään aluskasvillisuuteen ja kuinka kauniin sinisenä alhaalla sijaitseva vesistö pilkisteli puiden lomasta.
Ei ihme, että nämä maisemat ovat innoittaneet suomalaisten runosieluja kautta aikain. Kun seisoin katselemassa korkealle kohoavaa taivasta, suuria keveän näköisesti leijuvia valkoisia pilviä, sinistä vettä ja vihreiden metsien loputonta jonoa, ajatuskin tuntui lentävän pilvien kanssa kilpaa. Päähäni putkahti sanat, ”kuin olisi maailman katolla”.
