Matkapäiväkirja, Turun Saaristo 2011
3.8.2011, tiistai
Aamu venyi päiväksi, ennen kuin pääsimme karistamaan kotikaupungin pölyt renkaista. Aurinko paistoi ja tytöt olivat niin tohkeissaan, etteivät oikein malttaneet pysyä nahoissaan. Matkalle lähtö oli viivästynyt, koska "T" päättikin viime minuuteilla lähteä mukaamme, hänestä kuulemma tuntui siltä, ettei hän uskaltanut päästää meitä yksin reissuun, vaikka minä olin jo asennoitunut siihen, että joutuin selviämään reissusta omin päin. Kello näytti lähemmäs kahta kun käänsin ratin kohti länttä. Toiveet reissusta olivat korkealla, siitäkin huolimatta, että "T":n äkillinen mielenmuutos tulisi lyhentämään reissuamme paljon, emmehän voineet jättää kissoja yksin kotiin pitkäksi aikaa, vaikka ruokaa ja vettä olikin varattu riittävästi ja kisut olivat turvassa isossa talossamme ulkona vaanivilta petoeläimiltä.
Ensimmäiset kilometrit ajoin vilkut päällä, mikä sinänsä jo kertoo paljon tilanteen hallinnasta. Mahtoi takana tulleet ihmetellä touhua kerran jos toisenkin. Jossain vaiheessa mielessä käväisi sellainen ajatus, että kohta joku soittaa poliisille rattijuoposta liikenteessä, kun koppi souti ja huopasi eestaas hitaammin ja nopeammin sekä siirtyi välillä yllättäen laidasta toiseen, silloin kun vaihdoin vaihdetta tai tihrusin ohikiitävää moottoripyörää tai nopeasti ohitse vilahtelevia maantiekylttejä.
Ensimmäisessä suuremmassa risteyksessä opin yhden uuden asian karavaanareista, he tervehtivät toisiaan kuin vanhat tutut. ”T” sanoi, että ohiajaneen matkailuauton kuljettaja tervehti meitä tuttavallisesti käsi pystyssä, joten tulimme siihen johtopäätökseen, että se kuului karavaanarikulttuuriin. Tämä huomio varmistui nopeasti matkan aikana, kun yksi toisensa perään ohikulkevista matkailuautoista tahi matkailuvaunullisista autoista tervehti meitä vastaan tullessaan.
No, eihän siinä sitten muu auttanut kuin sopeutua massaan ja opetella nostamaan käsi pystyyn aina kun ohi sattui kiitämään valkoinen matkakoppi :) Nostin aurinkolasit nenälleni ja huristelin kaupunki toisensa perään aina Eerolaan saakka, ja sain huomata, että ajokammoni väistyi silloin kun on pakko vain ajaa ja keskittyä liikenteeseen turhan miettimisen sijaan.
Perille päästyämme, vatsat vielä Vaajakosken ABC:n pitzaa täynnä me leiriydyimme matkakopillamme kauniin lammen rannalle Eerolaan. Siellä saimme sähköä jääkaappiin ja tarjolla olisi ollut myös sauna, mutta kello oli jo liian paljon puusaunan lämmittämiselle, enkä olisi millään enää jaksanut tehdä yhtään mitään, joten jätimme saunomisen toiseen kertaan.
Heti, kun auto oli ennättänyt pysähtyä parkkiin, tytöt ryntäsivät pyyhkeiden kanssa rantaan ja pian he jo hyppivät laiturilta veteen auringonlaskun kajossa. Minä poltin puolikkaan tupakan, kinasin taas jostain typerästä asiasta tyttöjen isän kanssa ja menin sitten kuvaamaan uintipuuhia laskevaa aurinkoa vasten. Tuli tosi kauniita kuvia, joskin kameran sarjalaukaisimessa taitaa olla jotain vikaa..
4.8.2011, keskiviikko
Vatsassa kiertää. Uni karisi silmästä lopullisesti puoli viiden aikaan aamusta kun nuorempi tytär herätti koko porukan itkullaan. Särkänniemen kummitusjuna oli tullut neitokaisen uniin ja itkuhan siitä sitten tuli. Aamu sarastaa jo kauniisti usvaisten peltojen takaa. Käytettyäni tyttöjä yöpisulla auton takana tuon painajaisen jälkeen, päätin ottaa muutaman kuvan viereiseltä pellolta ”usvakummituksista”, jotka kohoavat tummina salaperäisinä hahmoina valkoisen utuharson keskeltä. Vähemmästäkin nousevat ihokarvat pystyyn kun kävelee yksin aamuyön hämärässä kamera kourassa tietäen, että muut nukkuvat turvallisesti asuntoauton sisällä, eikä kukaan tule pelastamaan, jos jokin kauhistus syöksyisi kohti usvan keskeltä :D
Eilinen päivä Tampereella oli täynnä hälinää. Nousimme ylös kaikessa rauhassa Eerolassa, meillä ei ollut kiire minnekään, vaikka nyt jälkikäteen ajateltuna ihmettelen, mitä minun päässä liikkuikaan kun annoin ajan kulua niin pitkälle, ennen kuin nostimme matkaparkistamme kytkintä. No, me otimme rennosti, kävimme kävelyllä, uin hetken tyttöjen seurana ja menin sitten laittamaan ruokaa, lihapullia, perunoita ja lämmitettyjä pitsan tähteitä isän ja äidin ostamalla sähköliedellä/uunilla. Söimme ja kasailimme tarvikkeita paikoilleen. Kello oli jo kauhean paljon, ennen kuin lähdin ajamaan kohti Tamperetta ja Särkänniemeä. Ensimmäinen parkkipaikka oli täysi, joten jouduin ajamaan kauemmas toiseen parkkiin, josta oli linja-autokuljetus huvipuistoalueelle.
”T”: n piti saada aamukahvia, joten aloitimme päivän kahvikupposen ääressä, seuraten ympärillä vallitsevaa vilinää. Kahvin jälkeen alkoikin esitys delfinaariossa, joten siirryimme sinne ihastelemaan esitystä koko porukalla. Otin paljon kuvia delfiineistä ja laukaisin toimi jälleen kuin unelma.
Särkänniemessä oli paljon ihmisiä, oli kuuma, kaikkialla oli tungosta, ihmiset jonottivat ja minua ahdisti kuluttaa niin paljon aikaa jonotukseen. Pääasia kuitenkin oli se, että tytöillä oli kivaa ja tunnelma pysyi kevyenä leikinlaskun turvin. Yksi kierros eläintarhan puolella riitti masentamaan mieltäni, sillä astellessamme kohti ”ratsastuspaikkaa”, huomasin erään aidan vieressä seisovan pienen ponin, joka oli varustettu valjailla ja pienillä rattailla, joilla selvästikin oli tarkoitus vedättää lapsia ympäri eläintarhaa.
Yksi vilkaisu poniin ja minä voin pahoin kun tajusin, miltä tuosta pienestä ponista tuntui, voi että ihminen on sitten itsekäs olio :( Poni riiputti päätään alaspäin, eikä reagoinut millään tavalla ympärillä pyöriviin ihmisiin tai pieneen lapseen, joka sitä silitti parhaillaan. Ponin silmissä oli tyhjä katse, joka kertoi enemmän kuin tuhat sanaa. Eläin oli syvästi masentunut, eikä sen elämä tuntunut olevan elämisen arvoista, sillä terve ja onnellinen eläin seuraa tarkasti ympäristöään ja ottaa kontaktia ihmisiin sekä muihin eläimiin. Onnellisen eläimen persoonallisuus näkyy jokaisessa korvanheilahduksessa ja askeleessa, tällä ponilla ei ollut elämänhalua laisinkaan:S
Kello oli jo puoli kahdeksan illalla kun siirryimme viimein autolle märkinä ja väsyneinä, koskenlasku kasteli koko mekon selkämykseni läpimäräksi, eikä olotila sen vuoksi ollut hääppöinen väsymyksen vilua siivittäessä. Kaupunkikierros jäi tekemättä ajan ja voimien kadottua jonnekin mystisesti. Olin suunnitellut, että olisimme käyneet ostoksilla ja syömässä kaupungissa, mutta valitettavasti tästä haaveesta oli luovuttava kellon viisareiden juostessa aivan liian nopeasti eteenpäin. Starttasin auton ja otimme suunnan kohti Lahtea. Kirjoitin ennen reissuunlähtöä ajosuunnitelman, jonka avulla olisimme perillä kaikkein helpoiten, ilman hankalia tasoristeyksiä, liikenneympyröitä ja yllättäviä ramppeja.
Minä olen näköjään lappuihminen, muistilappuja kaikkialla, ajaessakin :D
Pimeä yllätti meidät Forssan kohdalla ja siirryttyämme tielle 52 minä ymmärsin luovuttaa ajatuksesta päästä perille Turun saaristoon nukkumaanmenoaikaan mennessä. Oli aikamoinen seikkailu ajaa tätä tietä ohi Someron kohti Saloa. Tie oli pimeä ja hyvin mutkainen eikä matkailuautolla voinut ajaa kovinkaan nopeasti, ettei koko koppi olisi hurahtanut pöheikköön jyrkissä kaarteissa. Minä ajoin hiljaa ja näimme matkan aikana hirvenkin, joka vilahti tien reunaan nopeasti valokeilaa paeten. Aihetta varovaisuuteen siis oli ja syystä.
Nyt väsyttää, vilkas ja puuduttava päivä on takana, levottomat nukkujat ja ohi ajavien autojen ilmavirrat, jotka ravistelevat meitä hereille tasaisin väliajoin, ovat tehneet tehtävänsä. Täytyy varmaan vielä yrittää nukkua, levottomuudesta huolimatta.
5.8.2011, torstai Houtskär
Rankka päivä on takana. Ajantaju on kadonnut varmaan jonnekin pölyisten saaristolaisteiden varrelle, sillä en ole enää varma, mikä päivä on kyseessä ja kuinka monta päivää olemme jo olleet tienpäällä. Ajoimme tänne Houtskäriin saakka, koko rengastien matkan, vaikka olisimme mieluummin pysähtyneet matkalla erääseen matkaparkkiin Nauvoon, ellei ko. paikka olisi ollut jo täynnä. Oli hieman harmillista todeta, ettemme voineetkaan jäädä lepäämään paikoillemme vaan meidän olikin pakko jatkaa matkaa paljon suunniteltua kauemmas.
Se, että yövyimme edellisen yön Someron ja Salon välimaastossa, ei riittänyt helpottamaan pitkää ajomatkaa ja tasaamaan ajoväsymystä, sillä yö oli hyvin levoton. Tarve kunnollisille yöunille on kasvanut tunti tunnilta. Meidän oli tarkoitus etsiä pysähdyspaikka rengastieltä saadaksemme lämmenneet ruuat jääkaappiin, joka tarvitsee sähköä toimiakseen ja viettämään siestaa pitkän ajon päätteeksi. Sellainen löytyi vasta täältä Houtskärista, mikä on hyvin harmillista, sillä alun perin suunnittelin viettävämme rengastien varrella kaksi yötä. Nyt aikataulun lipsuessa käsistä ja majoitusongelmien vuoksi, saaristoreissaamisesta onkin tullut kilpajuoksua ajan kanssa :(
Se, ettemme saaneet majoitusta Nauvosta kuten alun perin suunnittelin, sai aikaan sen, että jouduimme ajamaan kiirehtien yhteyslauttojen kautta Houtskäriin. Se puolestaan tarkoitti sitä, etten meinannut malttaa edes pysähtyä matkalla lepäämään, sillä pelkäsin, että se viimeinenkin leirintäalue olisi varattu täyteen ennen kuin pääsisimme perille. Mietin kauhulla ajatusta siitä, kuinka kaikki loput ruuat menisivät pilalle, emmekä saisi mistään lisää syötävää ennen seuraavaa aamua. Myös pelko siitä, että pitempien yhteyslauttojen kautta kulkeminenkin voisi hankaloitua, ellemme olisi ajoissa jonottamassa seuraavaa yhteyttä, sai minut ajamaan eteenpäin kiireen vilkkaa nähtävyyksien ihastelemisen sijaan.
Jossain vaiheessa, kun ajoin vahingossa ohi lauttasatamaan vievästä risteyksestä suoraan Korppoon keskustaan, meille tarjoutui yllättäen ruokatauko. Päätimme pysähtyä hengähtämään hetkeksi, joten käänsimme auton suuntaan, jossa kyltti osoitti olevan satamaravintolan. Oli erittäin viisas päätös pysähtyä ko. ravintolaan, sillä ruoka oli tosi hyvää ja jaloittelutauko tarpeen. Tilasin tytöille perunamuusia, lihapullia ja porsaankylkeä, minä ja ”T” tilasimme herkullisen kermaisen lohikeiton, jonka lisäkkeenä tarjoiltiin kuumaa saaristolaisleipää voikuutioiden kera. Vaikka saaristolaisleipä on omituisen makuista ja makeaa, kävi se hyvin lohikeiton kanssa kun se oli niin kuumaa, että voi suli sen päälle hetkessä.
Houtskärissa me söimme sitten jääkaapista niitä ruuan jämiä iltapalaksi, joita vielä uskalsimme syödä ilman vatsatautipelkoa. Tytöt olisivat halunneet uida meressä ja rantakin olisi ollut tosi kiva hiekka/kallioranta, mutta meressä oli ihan kauheasti levää, joka on käsittääkseni jotenkin myrkyllistä, joten jouduin kieltämään tytöiltä uimisen ilot meressä kokonaan. On surullista nähdä, mihin kuntoon olemme saattaneet kallisarvoisen meremme. Tyydyimme kävelemään alueella ja löysimme yhden näköalatornin, jonne kiipesimme maisempia ihailemaan. Vietimme aikaa auringonlaskua ihaillen rannalla kallioiden päällä ja minä otin tietenkin tusinoittain kuvia :)
6.8.2011
Saavuimme kotiin viime yönä todella myöhään, kello oli puoli kolme, kun viimein kiipesin omaan petiin nukkumaan. Päätin kirjoittaa viimeisen päiväkirjamerkinnän vasta aamulla, koska kirjoittamisesta ei olisi tullut yhtään mitään väsyneenä, olinhan juuri ajanut koko päivän aina Houtskärista saakka kotiin toiselle puolelle suomineidon sorjaa vartta.
Nousin Houtskärista aamulla puoli seitsemän aikaan keittämään teetä ja lämmittämään viimeiset eväät eli yhteensä viisi kanelipullaa aamupalaksi jaettavaksi neljälle hengelle. Jääkaappi oli jo miltei tyhjä, jos ei oteta lukuun epäilyttävälle haisevaa kinkkupakettia ja muutamaa muuta maitopitoista tuotetta, joita en uskaltanut enää laittaa aamiaispöytään vatsatautiriskin vuoksi.
Kävimme "T": n kanssa läpi edellisenä iltana seuraavan päivän viimeistä ajo-osuutta, saariston lauttayhteyksiä ja mahdollista yöpymispaikkaa mantereen puolella, jos sellaista vielä tarvittaisiin, tai oikeastaan minä näytin sormella, mistä meidän olisi viisain ajaa, sillä minä olen aina ollut meistä se, joka toimii kartturina :)
Toive olisi ollut, että olisimme voineet käyttää tyttöjä uimassa meressä vaikka mantereella, ja kävi mielessäni sekin vaihtoehto, että olisimme jääneet yöksi matkan varrelle Kuninkaan lähteille. Nämä suunnitelmat kyllä jäivät sitten vain haaveeksi, sillä huoli kissoista kävi ylivoimaiseksi ajon aikana, enkä voinut siirtää kotiinpaluuta enää yhdelläkään päivällä.
Lauttayhteydet sujuivat suhteellisen hyvin, vaikkakin ongelmia teettivät karttojen mittasuhteet, suuressa Suomen kartassa ei ollut nimittäin riittävän yksityiskohtaista nimistöä ja pienet tiet puuttuivat kokonaan, joten jouduimme ajamaan reitin pitkälti Houtskärissa opasteesta ottamani valokuvan varassa ja seuraten muita matkailijoita, joilla näkyi olevan sama suunta kuin meillä, mantere :)
Oli harmillista, että meillä oli niin kiire kotiin, emmekä sen vuoksi voineet jäädä saaristoon pyörimään ja tappamaan aikaa, vaan meidän oli ajettava kilpaa muiden matkailijoiden kanssa, ettemme jäisi jonon hännille noilla lauttayhteyspisteillä. Itse asiassa koko reissu muistutti sarjaa nimeltä ”Amazing race”, jossa kilpailijat ajavat peräkkäin pisteestä toiseen, yrittäen jokainen ennättää perille ensimmäisenä päästäkseen lähtemään seuraavaan paikkaan ensimmäisten joukossa. Vain palkinnot ja kinkkiset tehtävä-osuudet puuttuivat :D
Matkasta tuli siis edellisen päivän tapaan keskittynyttä ajoa, pienillä mutkaisilla tieosuuksilla. Ajoin kieli keskellä suuta, kiroillen välillä nopeusrajoitusten ja tien mutkaisuuden ristiriitaa, miksi ihmeessä voisin ajaa asunto-autolla kuuttakymmentä, jos auto ei käänny siinä nopeudessa ilman, että pöpelikkö kahisee? Ajoin siis keskimäärin neljääkymmentä ja puistelin päätäni harmistuneena aina kun vilkaisin peruutuspeilistä jonoa takanani.
Tein sen huomion siinä ajaessani, että saaristolaisten liikennesäännöt taitavat olla hieman vapaampia kuin muualla Suomessa. Useat minua vastaan tulleet kuskit nimittäin ajoivat törkeästi keskellä tietä ja yksi auto ajoi jopa väärällä puolella tietä. Minä kiroilin tosi rumasti ja koukkasin pusikoista niin, että koppi heilahti hetkellisesti puolelta toiselle. En voinut muuta, sillä he ajoivatkin aivan älyttömän kovaa, enkä ennättänyt tehdä muuta kuin nopean väistöliikkeen. Verenpaine nousi varmasti monta kertaa matkan aikana, mutta onneksi ei yksikään suoni poksahtanut päästä ja sain pidettyä auton kuitenkin kutakuinkin tiellä/tien reunoilla :D
Lautoilla oli monenlaista matkustajaa :DD
Päästyämme mantereen puolelle sanoin, että meidän täytyy etsiä paikka, missä voisimme syödä kunnollista aamupalaa. Valitettavasti ”T” ei ollut keskittynyt edellisenä iltana riittävän hyvin reittisuunnitteluumme(siis siihen reittiin, jota minä näytin kartasta sormella ja selitin, miksi reitti olisi kaikista viisain vaihtoehto), hän ei itse asiassa edes vilkuillut karttaa matkan aikana kuin pikaisesti, enkä minä ajaessani enää pystynyt miettimään mitä kartassa edellisenä päivänä olimme reitiksi sopineet, vaan minun oli pakko keskittyä ajamiseen.
”T” on aina väheksynyt minun kartanlukijan rooliani kun hän on ajanut, mutta nyt hän varmasti ymmärsi asian tärkeyden (jos ymmärsi sittenkään), sillä hänen kartanlukunsa eilen mantereen alkuosan kohdalla oli muistisääntönä ”Suoraan ylöspäin tietä 196”, ja sen hän sitten otti kirjaimellisesti. Me ajoimme tuota tietä ylöspäin Rauman suuntaan ja jossain vaiheessa minusta alkoi tuntua, että onkohan tämä tosiaan oikea tie. No, tie oli oikea, mutta ei se reitti, jonka olin suunnitellut ajettavaksi edellisenä iltana karttaa katsoessamme.
Tarkoitus oli kyllä mennä Rauman kautta, muttei koko matkaa tuota pientä erittäin hidaskulkuista rannikkotietä, jossa keskimääräinen tuntinopeutemme oli neljäkymmentä. Menetimme ajassa varmaan jotain tunnin verran, mikä on vain raaka arvio ja saatoimme menettää paljon enemmänkin, sillä jouduin pysähtelemään vauhdin miltei olemattomiin monta kertaa korokkeiden ja tien huonojen kohtien sekä sen mutkaisuuden vuoksi.
Olisimme olleet perillä Raumassa jo paljon aikaisemmin, jos olisimme ajaneet ensin tietä 196, josta olisimme kääntyneet tielle 43, josta olisimme ottaneet isomman tien numero 8, Rauman suuntaan sen sijaan, että ajoimme koko matkan tuota 196:sta. Nuo toiset tieosuudet olivat nopeampia ja parempikuntoisia, joten tuntinopeus sen mukainen. No, tulipahan sitten seikkailtua hetkisen rannikollakin ja ajokokemukseni hidaskulkuisten teiden osalta kasvoi :)
Syömään pääsimme vasta jossain Rauman jälkeisellä huoltoasemalla, jolloin kello oli yli yksi päivällä. Pidimme ko. huoltoaseman parkkipaikalla noin tunnin päiväunet, jonka jälkeen olimme virkeämpiä jatkamaan kotimatkaa. Ei muuten kannata koskea yleisten käymälöiden pintatasoihin ellei ole pakko. Kun kävimme tyttöjen kanssa tuolla huoltoasemalla vessassa, näin kuinka nuori siivoojatyttö pyyhki ensin vessanpöntön sisäreunoja rätillä (paljain käsin), jonka jälkeen hän käytti samaa rättiä vessan yleisen puolen vesihanatasojen pyyhkimiseen, hyhyh. Sinne meni pyllybakteerit käsipesutasoille niin, että läiskähti :O
Ajoin Porin ohi, josta tie vaihtui 23:seksi. Tuota tietä me sitten ajoimme Jyväskylään. Ennen Jyväskylää ja Virtoja pysähdyimme jaloittelemaan yleisellä levähdyspaikalla lähellä Kihniötä. Pysähdyspaikan vieressä oli nähtävämmin Nerkoon niminen järvi. Annoimme tyttöjen käydä uimassa järvessä matkan pölyjä pois ja tauko teki hyvää minullekin, sillä liian pitkä matka saa aivot jähmeiksi. Tytöt melskasivat kivikkoisen rannan vedessä ja minä kiersin siinä rannan tuntumassa ottamassa kuvia maisemista.
Matka jatkui, ja seuraava pysähdys oli Vaajakosken ABC, jossa söimme myöhäisen iltapalan. Kotiin oli jo paljon lyhyempi matka, mikä lämmitti mieltä kummasti. Jos joku tykkää aurajuustosta, kannattaa käydä tuolla huoltoasemalla pizzalla. Pistäydyimme nimittäin tuolla syömässä Turun saaristoon lähtiessämmekin, ja tilaamamme herkkusieni-katkarapu-tonnikala-aurajuustopizza oli tosi hyvää, ja palvelu todella ystävällistä.
Loppumatkasta alkoi sataa vettä kaatamalla, mustalla taivaalla leiskui salamat ja tie lainehti vedestä. Jouduin ajamaan kuuttakymmentä kahdeksankymmenen tieosuudella, koska olen kerran nähnyt kuinka pakettiauto lensi katolleen jouduttuaan vesiliirtoon vajaan kahdeksankymmenen tuntivauhdissa. En halunnut ottaa riskiä, sitä paitsi satoi vettä välillä niin paljon, etten oikein erottanut edes tienreunoja. Pysähtelin tuon tuostakin tien reunaan ja annoin kiireisempien kiitää ohi ilmaa uhmaten. Kun kotitie viimein häämötti, olin maailman onnellisin ihminen. Olin ajanut itse koko matkan kotoa Turun saaristoon ja takaisin. Minä tein sen, toin tytöt kotiin täysin ehjinä^^
Aikaa voi hidastaa
pysähtymällä hetkeksi
silloin voi melkein nähdä
kuinka viisari heilahtaa
ja tämä hetki vaihtuu
tulevaisuudeksi
pysyen kuitenkin paikoillaan
kuin kellotauluun itsepäisesti juuttunut viisari
-MV