Kävellessäni perjantaina Prisman käytävällä katseeni lukkiutui alekirjapöytään ja kumarruin poimimaan käsiini kirjan, joka lojui alahyllyllä yksin. Joku oli taittanut kirjan ensimmäiset sivut, ikään kuin sitä olisi luettu. Huomioin, että kyseessä saattoi olla lasten kirja ja mietin voisiko se olla sopiva pojalleni.

Avasin kirjan ja totesin heti, ettei se ollut sovelias pienelle lapselle, jolla on jo valmiiksi vilkas mielikuvitus. Ei minun pojalleni, ainakaan vuosiin. Tarina oli liian synkkä, jo ensimmäisen sivun luettuani tiesin, että se käsitteli kuolemaa.

Kirja kuitenkin houkutti minua. Pistin merkille, että se oli ulkoasultaan ja kauhuteemasta päätellen tarkoitettu ennemminkin nuorille. Kirjaa selaillessa jäin miettimään, miksi ihmeessä tunnen vetoa toisinaan nuorten tarinoille, vaikka minun pitäisi ikäni puolesta lukea jotain aikuisten suosimia dekkareita yms?

Ehkä minusta ei koskaan kasva täysin aikuista. Ehkä yksinkertaisesti vain haluan kadota välillä mielikuvitusmaailmaan, joka monelta järkevältä ja tähän maailmaan juurtuneelta aikuiselta on pyyhkiytynyt mielestä yhteiskunnan oravanpyörässä kiirehtiessään.

Kirja päätyi ostoskärryyni. Perustelin ostoa ajatuksella, että jonain päivänä se voisi olla poikani mielestä mielenkiintoinen kirja. Oikeasti kuitenkin halusin vain tietää, millä tavalla tarina rakentuu ja mitä tytölle oli tapahtunut, miksi hän kuoli.

”TYTTI ISTUI LAITURIN PÄÄSSÄ ja tuijotti hengittämättä mustaan veteen. Hän tiesi kuolevansa, mutta sillä ei ollut enää väliä. Mikään ei tuntunut enää miltään. Vaikka oli lämmin alkusyksy, vatsa oli kylmä ja tunnoton kuin olisi niellyt lumipalloja.”

Tällainen alku kirjassa siis on. Tunnelma tavoitti minut heti ensimmäisistä lauseista ja nostatti päähäni mielikuvien tulvan. Oli helppoa unohtaa ostoskärryissä lojuvat kaksi puutoslistaa, kun sormeni rupesivat kääntelemään sivuja. Olivatko seuraavienkin sivujen lauseet samanlaisia? Alussa oli kaikkitietävä kertoja ja toisessa kappaleessa onkin yllättäen minäkertoja.

Silmiini osui vuosien aikahyppäykset. Ahaa, tarina rakentuu siis pienistä kohtauksista ajallisesti kaukana toisistaan.. mutta kuinka ihmeessä kirjailija pitää tarinan rakenteen kasassa ilman, että sen ydin ei jää hajanaiseksi ryppääksi irrallisia kohtauksia? Vai pitääkö? Siitä täytyisi ottaa selvää. Ehkä opin kirjan rakenteesta jotain, mitä voi hyödyntää omassa kirjoitustekniikassa.

Kirjan kappaleiden otsikoinneissa ei näyttäisi olevan mitään syvällistä ja puhuttelevaa, mutta tuskin tarinan on tarkoituskaan puhutella lukijaa esimerkiksi vertauskuvallisella tasolla, jos miettii lukijakuntaa tarkemmin. Vai voisinko olla sittenkin väärässä? Asia selvinnee ainoastaan yhdellä tavalla, lukemalla.. :D

”Sinä yönä, kun äiti ja isä kuolivat, hiukseni muuttuivat teräksen harmaiksi. Hassua, että minulla on harmaat hiukset kuin vanhalla ukolla. Vilkaisen taas soutajaa. Hänellä on harmaa tukka niin kuin minulla. Se on nutturalla. Tuijotuksessa on jotain outoa. Lintumaista. Pelottavaa. Silmät katsovat pistävästi.”

Soutaja, joka kuljettaa virran yli. Mieleen tulvii heti sana ”lautturi” ja ”Tuonelan joki”. Puhutaan kuolemasta ja tarinankertoja vertaa hiuksiaan vanhan ukon hiuksiin, vanhuudesta seuraa yleensä kuolema, joten ajatukset johtavat sieltäkin synkemmille vesille. Kertoja kuvailee soutajan tuijotusta lintumaiseksi, eikös lintuja ole pidetty kuolemanlähettiläinä, muistankohan nyt oikein?

Oli miten oli, tämä kirja ansaitsee tulla tarkastelluksi tarkemmalla silmällä. Saa nähdä onko siinä muutakin kuin mielikuvia esiin houkuttelevia lauseita. Ainakin on varmaa, että tämän kirjan kirjoittaja osaa kirjoittaa minun mieleisellä tavalla. Mielikuvitukseni on jo lähtenyt juoksuun. :D

Ai niin ja kirja, josta juuri kerroin, on Tammen julkaisema A.R.S Horkka, Nordic Horror, Jäätävää. Jos löydän tarinasta jotain erityistä, tulen kertoilemaan tänne huomioistani. Nyt kuitenkin on aika sulkea kone ja kömpiä sänkyyn nukkumaan. Viikko on ollut kiireinen ja tämä tyttö tarvitsee unta palloon.

 

Laters beibi xoxo

-MV